Suruviestit

Suruviestit (osanottokirjeet)

Ylimääräisten harjoitusten (YH) alkaessa kaatumisen ilmoittamisesta omaisille ei ollut minkäänlaisia ohjeita. Taistelutoiminnan alettua annettiin 3.12.1939 kaikkia sotilaspastoreita koskevan määräyksen, jonka mukaan heidän tulee ilmoittaa tietoonsa tulleet kaatumis- ja katoamistapaukset kotijoukkojen esikunnalle. Tämän tuli välittää tieto suojeluskuntapiirin kautta kotipitäjän kirkkoherralle, jonka velvollisuus oli toimittaa suruviesti edelleen henkilökohtaisesti omaisille. Tieto sotilaan kaatumisesta pyrittiin saamaan välitetyksi omaisille ennen kuin kaatuneen ruumis saapui kotipaikkakunnalle. Oikeus käyttää ennakkoilmoituksissa puhelinta tai sähkettä annettiin 31.12.1939. Rovastintoimistosta soitettiin suojeluskuntapiirille ja edelleen kotiseurakunnan kirkkoherralle, joka vei tiedon henkilökohtaisesti perille. Joissakin tapauksissa suruviestin perheelle toi lomalle päässyt asetoveri, jolle esimies oli uskonut suruviestin/osanottokirjeen nopean toimittamisen.

Alussa Ilmoitusten sisällöt vaihtelivat. Kun tarvittavia lomakkeita ei ollut, pastorit lähettivät vapaamuotoisia ilmoituksia/osanottokirjeitä. Pappeja askarrutti osanottokirjeiden riittävän osanottava sisältö. Omaisten tuli saada tunne siitä, että pappi oli paneutunut heille rakkaan kaatuneen kohtaloon eikä pitänyt sitä vain yhtenä monista. Virallinen teksti ilmoituksiin saatiin joulukuun 1939 puolivälissä. Osanoton ja lohdutuksen lisäksi pyrittiin kertomaan jotakin kaatuneen viimeisistä hetkistä. Vastaanottajilleen osanottokirjeet olivat suruviestejä, joiksi niitä yleisesti kutsuttiin. Sotilaspappien ja sotilaspäällystön allekirjoittamia osanottokirjeitä on kodeissa säilytetty arvokkaina muistoina. Niiden tallennus jälkipolville on tärkeää perinnetyötä.